Se oli epätodellista, täysin absurdia. Saada ensimmäisenä aamulla tekstiviesti:”Ettehän ole Pariisissa?”. Hortoilla unenpöpperössä television eteen, joka läväytti ruudulle koko karmeuden. Paikat, joissa itsekin oli pyörinyt, olivat veren tahrimia. Omakohtainen kosketuspinta järkyttävien terrori-iskujen tapahtumapaikoille lamaannutti uutisvirran vietäväksi.
Ei, emme olleet Pariisissa 13.marraskuuta. Vaan viikkoa myöhemmin.
Järkytyksen jälkeen seuraava tunne oli suuttumus. Perhana, tällaisen edessä ei saa antautua, todellakaan ei peruta kesällä varattua Pariisin-matkaa, jota odotettiin kovasti myös Pariisin päässä. Äidin pelokas pyyntö reissun väliin jättämisestä tuli kuitenkin voimakkaasti uhon rinnalle, ja sai miettimään tarkemmin.
Omien ajatusten jäsentäminen järkeväksi perusteluksi tuntui mahdottomalta. Onko sinne pakko tunkea nokkansa juuri nyt? Entä jos pian seuraa uusi isku? Meidän Pariisiin päiviimme kuuluu olennaisena osana julkisilla liikkuminen, onko se turvallista vai ovatko ne seuraava maalitaulu? Toisaalta kaupunki on täynnä poliiseja ja sotilaita, ja turvatoimet tiukat, miten mitään voisi enää tapahtua? Mutta edellä mainitusta syystä, kuinka reissussa voisi rentoutua, kun aseistetut partiot ovat kaikkialla? Ihanat illat bistrojen terasseilla ja kaduilla vaeltelu eivät tuntuneet houkuttelevilta. Toisaalta kaupungissa asuu miljoonia ihmisiä, he ovat ja pysyvät siellä, miksi me emme voisi mennä sinne kolmeksi päiväksi? Kumpi on oikeastaan oman turvallisuuden kannalta vaarallisempi paikka, Pariisi vai hullujen kaahareiden täyttämä Kehä yhden aamuruuhka? Terroristien päämäärä on kylvää pelkoa ja epäluuloa, eihän niiden edessä voi alistua, mutta pitääkö minun itse henkilökohtaisesti konkreettisesti olla rintamassa, voisinko väistää, ja tukea vain henkisesti somessa?
Ulkoministeriö ei ottanut kantaa Pariisiin ja Ranskaan matkustamiseen. “Suomessa viranomainen ei voi kieltää kansalaisia matkustamasta ulkomaille. Meidän tehtävämme tässä kohdassa on jakaa tietoa kansalaisten käyttöön. Jokainen tekee matkustuspäätöksen sen perusteella itse”, kuului perustelu. Lentoyhtiö ei antanut rahoja takaisin. Vakuutusyhtiön mielestä tilanne ei ollut force major.
Koska Matkakumppania ei matkaan lähtö epäilyttänyt sekuntiakaan, yritin tehdä lähdöstä itselleni mahdollisimman helpon. Tein elämäni ensimmäistä kertaa matkustusilmoituksen ulkoministeriöön. Aloin seurata Twitterissä tärkeimpiä ranskalaisia kanavia ja viranomaisia. Annoin itselleni luvan päätyä perumaan reissu lentoaseman lähtöportille asti. Mutta jos astun koneeseen, lopetan miettimisen. Jos reissuun lähdetään, siellä ei panikoida.
Lähtöportilla boardingin aikana selasin uutiset vielä kerran kiireesti läpi. Astuin koneeseen, ja toivoin enkeleitä olkapäälle.
Joka tuutissa oli varoitettu tiukoista turvatoimista ympäri Pariisin. Charles de Gaullen lentoasemalla tarkastuksista, poliisista tai sotilaista ei näkynyt jälkeäkään. Ei liioin RER-junassa tai metrossa. Kaduilla ei tarkasteltu passeja. Partioivia sotilaita ja poliiseja näimme kaksi kertaa Châteletin asemalla ja kerran aseman lähellä sijainneen hotellimme liepeillä. En voi sanoa, että näky olisi ollut rauhoittava. Joka kerta metroon tai junaan noustessa mielessä häivähti ajatus “mitä jos?”. Erityisesti maan alla. Onneksi häivähdys laimeni kerta kerran jälkeen.
Kolmeen aiempaan Pariisin visiittiin verrattuna kaupungissa oli selvästi ilmassa varovaisuutta. Vaikka kaikki palvelut toimivat normaalisti, erityisesti perjantaina, tasan viikko iskujen jälkeen, kaduilla, metroissa ja ravintoloissa oli hiljaista. Notre Dame seisoi yksinäisenä pimenevässä illassa. Meillä oli pöytävaraus suosittuun illallisravintolaan Neuillyssa, joka olisi normaalisti perjantai-iltana tupaten täynnä. Nyt pöytiä oli vapaina useita.
Turisteja oli liikkeellä selvästi paikallisia enemmän. Lafayettessa näytti siltä, että ainakaan kiinalaisia eivät iskut olleet järkyttäneet vaan tax free -tiskille jonotettiin hanakasti isojen ostoskassien kanssa.
Lauantaina vilinää oli jo enemmän, mutta silloinkin katukuvasta ja tunnelmasta puuttui jokin. Kaikki ne palapelin palat, joita vastaan brutaalisti hyökättiin, olivat olemassa, mutta ne vetivät ilmaa pienemmin henkäyksin.
Notre Damen ympäristössä oli hiljaista.
Paikalliset ikkunashoppailijat olivat harvassa.
Lafayetten joulukoristeluissa ei sen sijaan ollut alakuloa havaittavissa.
Paikalliset ystävät suhtautuivat tapahtumiin kukin omasta lähtökohdastaan. Toiset välttivät Pariisiin keskustassa liikkumista, toiset jatkoivat entiseen malliin. Viiden lapsen isä puntaroi aseen hankkimista. Vanhemmat miettivät, kuinka tapahtumat vaikuttavat lapsiin. Kuinka suhtautua turvallisena paikkana pidettyyn kouluun, joka vei lapset ilman vanhempien lupaa pois koulurakennuksesta ja kaupungintalon aukiolle muistotilaisuuteen, kun samaan aikaan kokoontumiset olivat kielletty eivätkä vanhemmat itse saaneet mennä kouluun sisälle turvallisuussyistä? Missä lapset ovat turvassa? Missä kukaan on turvassa? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.
Oliko järkevää mennä Pariisiin nyt? Oli. Vaikka välillä pelotti ihan tosissaan, oli helpottavaa nähdä ja käydä kaupungissa itse. Eri kanavien kautta ulkomaailmasta saa rajoittuneen kuvan eikä omassa päässä ajatusten ja tapahtumien vatvominen tunnetusti mitään ainakaan paranna. On parempi ottaa härkää sarvista, mennä ja tehdä kuin jumittaa omassa kuplassaan.
Jos matka Pariisiin on varattuna, suosittelisinko reissuun lähtemistä? Oman kokemuksen perusteella sanoisin, että mene. Pidä terve maalaisjärki mukana, ja seuraa paikallisia viranomaisia. Nyt, jos koskaan Pariisi, Ranska, Eurooppa ja koko maailma tarvitsee solidaarisuutta, rohkeutta ja välittämistä. Pariisi tarvitsee turisteja, että se pääsee normaaliin päivärytmiin.
Me tarvitsemme Pariisia, sen kuplivaa elämäniloa, vuosisatojen historiaa, kauneutta ja romantiikkaa, taidetta, muotia, kulttuuria, urbaania elämää. Elämää, jossa jokainen voi vapaasti olla oma itsensä.
#parisisaboutlife