laskettelu

Baqueira beret view

Espanjaa eri vinkkelistä – laskettelumatka Pyrenneille

Espanjaan lähdetään yleensä hakemaan aurinkoa ja lämpöä ranta- tai kaupunkilomalle eikä niinkään lumen ja pakkasen perässä. Ainakin Suomesta suunnataan laskettelulomalle puuteri ja after ski silmissä Keski-Eurooppan Alpeille. Niin hauskaa kuin Alpeilla onkin, kaipaisimme vaihtelua. Niinpä vietimme talviloman Espanjan Pyrenneillä Baqueira Beretissä.

Finnairin sivuilta buukatut lennot sinivalkoisin siivin Helsingistä Pariisiin ja siitä Air Francen kyydissä Toulouseen sujuivat jatkolennon melkoisen heittoisaa lentosäätä lukuunottamatta sutjakasti. Toulousen kenttä on sen verran kompakti, että puoli tuntia koneen laskeutumisesta meillä vuokra-auto alla. Myös parin tunnin ajomatka eteni sujuvasti sillä esimerkiksi Saksasta tuttuja ruuhkia moottoritiellä ei näkynyt.

Baqueira Beretissä on kolme laskualuetta: Baqueira, Beret ja Bonaigua. Rinteitä on 104, kilometreinä 156, joten laskettavaa riittää. Rinteet ovat pääasiassa sinisiä ja punaisia muutamalla mustalla höystettynä. Sinisen ja punaisen raja on melko häilyvä. Minulaiselleni perushiihtäjälle riitti hyvin rinteitä, joissa sai urheilla ja toisaalta myös viihdekäyttöön sopivia kruisailurinteitä. Koko poppoon suosikki oli Beretin Dossau, jossa korkeutta hissin lähtöpaikalla oli noin 2000 metriä, joten lumi pysyi hyvänä kaikilla rinteillä.

Beretin puolella Dossaun rinteillä korkeutta on yli 2000 metriä, joten lumi pysyy hyvänä aurinkoisena ja lämpimänäkin päivänä. Eikä pisimmällä sinisellä Colhet de Marinmanha-rinteellä ole ruuhkasta tietoakaan.

Beretin puolella Dossaun rinteillä korkeutta on yli 2000 metriä, joten lumi pysyy hyvänä aurinkoisena ja lämpimänäkin päivänä. Eikä pisimmällä sinisellä Colhet de Marinmanha-rinteellä ole ruuhkasta tietoakaan.

Alppeja lämpimämmällä ilmastolla on puolensa ja puolensa. Kun takkia ei tarvita ja terassilla on kuuma, se tarkoittaa rinteiden nopeaa puuroutumista. Ja loppupäivästä tuntuu kuin laskisi puolukkahillossa. Olen aina ollut sitä mieltä, että viimeinenkin rinne tullaan laskemalla alas, ja periaate piti vaikka muutamia voimasanoja se vaatikin.

Yllättävää Baqueirassa on se, että missään ei ollut ruuhkaa, ei rinteissä, hisseissä tai ravintoloissa. Hissit ja palvelut eivät ole ihan niin kuin viimeisen päälle kuin Alpeilla, mutta kaikki toimii. Myös hintataso on kohtuullinen: kuuden päivän liput maksoivat noin 250 euroa eli esimerkiksi Saalbachin tasoa, mutta viikon suksipaketti vain puolet Keski-Euroopan tasosta eli noin 130 euroa.

Ominaista on sään nopea vaihtelu. Kun Alpeilla pilvinen sää voi jatkua päiviä, niin kuin St. Antonissa viime vuonna, Baqueirassa aamun vesisade ja sumu voi kadota tunnissa. Yhtenä päivänä tavaraa tuli taivaalta kuin Esterin sieltä, joten lähdimme tervehtimään Esteriä Esterri d’Aneu-kylään. Vuorten toisella puolen sää oli aurinkoinen ja jopa keväinen. Kondolihissin rupattelutuokio paikallisten kanssa selvensi, että normaalisti maaliskuussa ei ole 10 astetta lämmintä. Mutta mikä enää on normaalisti, kiitos ilmaston lämpenemisen?

Aamun hernerokkarsumu voi olla iltapäivän täydellinen auringonpaiste.

Aamun hernerokkasumu voi olla iltapäivän täydellinen auringonpaiste.

Esterri d'Aneun pieni kylä oli hiljainen.

Esterri d’Aneun pieni kylä oli hiljainen.

Tonnikalapihviä Esterri d'Aneun De la Mar e la Cuinan tapaan. Superhyvää.

Tonnikalapihviä Esterri d’Aneun De la Mar e la Cuinan tapaan. Superhyvää.

Ruokakokemukset vaihtelevat laidasta laitaan. Rinteissä on lähes mahdotonta löytää lounaaksi muuta kuin hot dogeja, patonkia ja ranskalaisia. Ainoastaan Baqueira 2200 metrin ravintolassa löytyi salaattia ja hedelmiä, joten rinneravintoloissa Alpit vievät voiton sata-nolla. Baqueiran alapuolella sijaitsevissa pikkukylissä sekä suuremmassa keskuksessa Vielhassa sen sijaan valinnan varaa riittää. Michelin-ravintoloihin asti, ruotsalaisnorjalainen laskuporukka meitä informoi viimeisenä päivänä aurinkoterassilounaalla. Harmitti, ettemme olleet törmänneet moiseen tietoon aiemmin. Tutuksi tulivat siis Baqueiran ravintolat, joista suosikiksi muotoutui kolmen ravintolan Ticolet. Kevyempää pubiruokaa tarjoilei olutravintola Refu. Vielhassa napostelimme tapaksia ja pinchoja Tauerna Urtaussa. Ehdoton ravintolasuositus niin miljöön, palvelun kuin ruoankin puolesta on Eth Bot Salardun kylässä. Minne ikinä menetkin, tee pöytävaraus.

Ticoletin raclette-puolen tuhti setti. Sekä ravintolan vetonaula - suloinen kultsikkavanhus.

Ticoletin raclette-puolen tuhti setti. Sekä ravintolan vetonaula – suloinen kultsikkavanhus.

Refun pieni toast.

Refun pieni toast.

Eth Botin menusta (37e, sisältäen juomat) tuli testattua muun muassa alkupalaetanat ja karitsankare.

Eth Botin menusta (37e, sisältäen juomat) tuli testattua muun muassa alkupalaetanat ja karitsankare.

Jäimmekin pohtimaan, että vaikka pikkukylistä matkaa rinteeseen on sen verran, että autolla olisi pakko väliä höylätä, olisi hotellin sijainti alakylissä voinut olla viihteen ja ruokatarjonnan puolesta hyvä veto. Nyt hotellimme Tuc Blanc sijaitsi tien ylityksen päässä rinteistä, mutta iltaelämä ja ravintolatarjonta oli vaisu. Hotelli valittiinkin hyvän sijainnin ja saunan perusteella, ja niiden suhteen odotukset täyttyivät.

Kaiken kaikkiaan Baqueira Beret oli virkistävää ja toimivaa vaihtelua Alpeille. Myös kukkaro piti matkasta, sillä ainoastaan lennot ja lasketteluliput maksoivat saman verran kuin Itävallan alppikohteissa, muuten kaikki oli halvempaa. Suomalaisille Baqueira varmasti pysyy yleisenä salaisuutena, mikä on hyvä meille, voidaan mennä vielä uudestaankin.

St. Anton

Hiihtoloma St. Antonissa

Hiihtoloma oli tänäkin vuonna hiihtoloma, tarkemmin sanottuna lasketteluloma. Tällä kertaa Helsinki-München-lennon jälkeen vuokra-auton keula kääntyi kohti Itävallan St.Antonia. Perillä odotti valkoiset alppimaisemat ja kiva, siisti ja toimiva kylä. 

St. Antonin rinteet olivat sopivat minunlaiselle keskitason laskijalle. Seurueemme kokeneemmat laskijat johdattivat heti ensimmäisenä päivänä punaisiin rinteisiin, mikä vähän jännitti, mutta osoittautui tulevien päivien kannalta hyväksi vedoksi. Muuten olisin jäänyt yksinäni hinkkaamaan sinisiä rinteitä ja hauskuus olisi jäänyt laimeammaksi. Rendlin puolella siniset olivat enemmänkin punaisia, muuten värimerkinnät pitivät hyvin kutinsa. Yksi musta siirtymäreittikin tuli laskettua. Vaikka se olikin lyhyt ja nopeutti etenemistä, kyllä se edelleenkin oli musta.

Suosikkirinteeksi muodostui St.Christophin puolen punainen rinne numero 13 ja sininen 17 sekä Vallugan huipulta alas tuleva punainen 14. Muurahaisrinteeksi nimeämämme rinne 4, solassa kulkeva kapeahko siirtymä, oli pakollinen paha päivän päätteksi. Paha lähinnä siksi, että rinteen kunto oli suuresta laskijamäärästä tosi huono.

Rinne 17 tultiin ensimmäisen kerran alas täydessä valkeudessa. Silloin arvelimme, että täällä voisi olla hienot näkymät, jos jotain näkisi. Ja niinhän siellä oli.

Rinne 17 tultiin ensimmäisen kerran alas täydessä valkeudessa. Silloin arvelimme, että täällä voisi olla hienot näkymät, jos jotain näkisi. Ja niinhän siellä oli.

Muurahaisrinne numero 4.

Muurahaisrinne numero 4.

St. Antonin maisemat ei olleet ehkä ihan niin makeat kuin Saalbachissa vaikka korkeimmalla kohdalla Vallugassa (2811m) huikeat näkymät olivatkin.

Korkeimmalla kohdalla Vallugassa.

Korkeimmalla kohdalla Vallugassa.

Sää helli meitä vaihtelevasti, yhtään kokonaan aurinkoista päivää ei ollut. Toisena päivänä oli sumua ja lunta tuli niin, että laskimme keskellä valkeutta. Eteen näki noin viisi metriä. Onneksi rinteet olivat merkitty erinomaisesti. Samaa ei voi sanoa Sveitsin puolella sijaitsevasta St. Moritzista, jonne pakenimme pilviä kolmantena päivänä. Huonoista opasteista huolimatta St.Moritzin keikka oli loistava veto. Aurinko alkoi paistaa, kun pääsimme kahden tunnin ajon jälkeen Celerinan hissille. Mäessä riitti lunta, ja rinteissä oli tiistai-iltapäivänä hyvin tilaa. Vaativuutta myös riitti, punaista ja mustaa rinnettä oli St.Antonia enemmän. Sen sijaan tuuli puski vuorilta sen verran kovasti, että korkeimmat hissit olivat suljettuja emmekä päässeet huipulle noin 3000 metriin.

Maisemat St.Moritzissa hakkasivat St. Antonin mennen tullen. Kun St.Anton sijaitsee tiukasti teräväkärkisten huippujen keskellä, St.Moritzissa avautui näkymät järville ja alempana myös kaupunkiin.

Maisemat St.Moritzissa hakkasivat St. Antonin mennen tullen. Kun St.Anton sijaitsee tiukasti teräväkärkisten huippujen keskellä, St.Moritzissa avautui näkymät järville ja alempana myös kaupunkiin.

Yhden päivän laskettelukeikka Sveitsin puolella oli sopiva myös kukkarolle, sillä hinnat olivat Sveitsin tyyliin suolaiset. Hampurilaisateria 26 euroa, iltapäivän hissilippu 64 euroa.

Mutta takaisin St.Antoniin. Hiihtokeskuksessa ei tarvitse nähdä nälkää, sillä erinomaisia ravintoloita löytyy lukuisia. Rinneravintoloista mieluisin oli rinteen kahdeksan alla St. Christophissa Arlberg Thaja, jonka aurinkoterassi on yleensä suojassa tuulelta ja ruoka erinomaista. Myös Ulmer Hütten terassilla oli mukava paistatella päivää hyvällä säällä.

Arlberg Thajan terassille paistaa aurinko, silloin kun se paistaa.

Arlberg Thajan terassille paistaa aurinko, silloin kun se paistaa.

Odotuin rinnelounas, käsespätzle.

Odotuin rinnelounas, käsespätzle.

Ulmer hütten terassilla on aurinkoisina päivinä tungosta.

Ulmer hütten terassilla on aurinkoisina päivinä tungosta.

Itse kylässä hyväksi havaittiin Anthony’s italialainen ravintola, Maximillian amerikkalaistyylinen ravintola, Hotel Sonnbichlin paikalliset herkut (ja erinomainen palvelu), vaihtelua ruokavalioon tarjoava aasialainen Skiing Buddha ja hotelli Fahrnerin uskomaton fondue (ja todella asiantunteva henkilökunta). Ainoa floppi oli pääkadun varrella sijaitseva italialainen Dolce Vita, jonka reilun sadan ruokalajin menu jo kertoi ettei kaikki ruoka voi olla hyvää. Kuinka ollakaan, ruoka oli tuskin keskinkertaista ja ylihinnoiteltua, palvelu vielä huonompaa.

Hotel Fahrnerin fondue.

Hotel Fahrnerin fondue.

Hotellimme Nassereinerhof oli itävaltalaista perustasoa. Plussaa hyvästä sijainnista kylän itälaidalla lähellä Nassereinbahnia, modernista sauna- ja uima-allasosastosta ja kellaribaarin bändistä, jonka solisti teki päivätyönsä hotellin respassa.

Hotelli Nassereinerhofin kellarissa rokkaa Vagrants-bändi.

Hotelli Nassereinerhofin kellarissa rokkaa Vagrants-bändi.

Jos (ja kun), ensi vuonnakin talviloma suuntautuu aurinkoisten rantakohteiden sijaan hangille, voisi olla järkevää ostaa omat lasketteluvarusteet. Tällä kertaa kuuden päivän vuokraus premium-tason suksille kypärän kera haukkasi budjetista 260 euroa. Siihen päälle kuuden päivän hissilippu 250 euroa, joten ennen kuin pääsee rinteeseen, on pulittanut jo yli 500 euroa. Halpaa kuin saippua.

Mutta joillekin asioille, kuten uusille kokemuksille ja nähdyille paikoille, ei voi laittaa hintalappua. Jospa sitten ensi vuonna kolmas kerta sanoisi toden, ja sattuisi aurinkoista säätä koko lasketteluloman ajaksi.

Saalbach-Hinterglemm_slopes

Hiihtoloma Saahlbachissa – lunta, vaihtelevaa säätä ja tutisevia jalkoja

Elämäni ensimmäinen alppimatka on tehty, ja Saalbach-Hinterglemm osoittautui hyväksi paikaksi Alppien ensikertalaiselle. Hotellimme Zur Dorfschmiede sijaitsi loistavasti Hinterglemmin läpi vievän kadun, Dorfstrassen, varrella, ja hotellista pääsi näppärästi hisseille kahteen eri suuntaan.

Hotellimme Zur Dorfschmiede ja sen suosittu after ski -baari, aamupäivällä vielä tyhjillään.

Hotellimme Zur Dorfschmiede ja sen suosittu after ski -baari, aamupäivällä vielä tyhjillään.

dorfstrasse

Hinterglemmin läpi kulkeva Dorfstrasse länteen päin.

Laskupäiviä viikon aikana kertyi neljä, vaikka meillä oli 5/7 -päivää liput. Yhtenä päivänä nousimme kabiinilla vain syömään lounasta rinteeseen, sillä lunta tuli niin, ettei eteen nähnyt. 5/7 -päivän lippu maksoi 221€. Siihen päälle suksi-, mono- ja kypärävuokra 200€. Mieleen jäi kummittelemaan, että olisiko järkevää ostaa omat kamat, jos laskettelureissuista tulee tapa. Toisaalta vuokravälineet ovat ainakin taatusti hyvässä kunnossa eikä kamoja tarvitse roudata mukana.

Sää oli siis varsin vaihteleva, niin auringon kuin sateen suhteen. Meidän lomaviikon aikana ehti niin sataa silkkaa vettä ja sakeaa lunta kuin porottaa aurinko kirkkaalta taivaalta. Luonnollisesti parhaat kelit alkoivat, kun oli aika lähteä kotiin.

Vaikka koivet olivatkin neljän laskupäivän jälkeen muusia, olisin mielelläni laskenut vielä yhden päivän. Kun edellisestä laskettelureissusta oli ehtinyt kulua pari vuotta, tuntuivat siniset rinteet ensimmäisenä ja toisenakin laskupäivänä ajoittain jopa pelottavilta. Kun kilometrejä karttui, jännitys hälveni, ja pystyi alkaa keskittyä tekniikkaan.

Saalbachin puolen rinteet olivat mukavampia ensimmäisille päiville. Rinteet olivat nautinnollisen pitkiä, leveitä ja loivia eikä mutkan takana odottanut enemmänkin punainen kuin sininen osuus, kuten Hinterglemmin puolella pari kertaa kävi. Tosin profiililtaan helpommat rinteet keräsivät myös hiihtokoululaisia, joihin oli hyvä jättää hieman enemmän hajurakoa. Siniset rinteet menivät myös nopeammin huonoon kuntoon, kun laskijoita oli enemmän. Opiksi tuli myös se, että ei välttämättä kannata jättää sitä niin ihanaa, pitkää rinnettä päivän viimeiseksi laskuksi jo siitä syystä, että rinne on irtolumen peittämää kumpareikkoa, mutta myös siksi, että reisissä ei välttämättä ole enää riittävästi ruista. Kaikista mutkamäistä selvittiin kuitenkin sukset jalassa alas ja raajoja rikkomatta.

Saalbach_Shattberg_ost_slopes

Yhtenä päivänä sää oli mieletön! Shattberg Ostin rinteet 4a ja 2 muodostuivat suosikeikseni. Limbergin tuolihissiltä pääsi laskettelukeskuksen pisimmälle siniselle rinteelle 2b:lle.

Saalbach_Shattberg_ost_slopes_skilift

Alppimatkalle kannattaa ehdottomasti varata hotelli, jossa on sauna. Vaikka rinteessä kyykkiessä tulee hiki, after skissä hiki muuttuu aina viluksi (ellei tanssi tosi lujaa). Sauna on luksusta myös kipeille lihaksille. Zur Dorfschmieden saunaosastolla ei ollut tungosta, vaan saimme saunat ja uima-altaan lähes joka päivä privaattikäyttöön.

Kanssalaskijoilla oli hyvä meininki kaikkialla kansallisuuteen katsomatta. Hulluttelu oli täysin sallittua, jopa asiaankuuluvaa. Olipa se sitten itse kenenkin luonteen mukaisesti sarvet kypärässä, Itävallan liput kynsissä tai karhupuku päällä. Paikalliset ovat nähneet kaiken.

itävalta_kynnet

Hillittyä irroittelua, Itävalta-kynnet.

Jos lomaviikolle sattuu sadepäivä tai muuten vain jalat tarvitsevat huilia, kannattaa suunnata reilun tunnin ajomatkan päähän Salzburgiin, joka tunnetaan muun muassa Mozartin kotikaupunkina. Päivä kaupungissa kuluu kuin siivillä vanhassakaupungissa hengaillessa. Kannattaa ehdottomasti mennä funikulaarilla ylös Salzburgin linnaan, ja tutustua linnan historiaan kiertokävelyllä. Vanhassakaupungissa on myös pakollisia nähtävyyksiä, kuten upea tuomiokirkko ja Mozartin kotitalo sekä paljon kauppoja, kahviloita ja ravintoloita. Huikopalaa (ja kolpakoittani olutta) kannattaa lähteä nauttimaan vanhankaupungin ulkopuolelle Müllniin, vanhaan luostarissa toimivaan ravintola Augustiner Braustueberliin. Olut oli siitä nauttivien mukaan erinomaista ja ruokaa sai lastata tarjottimelle eri kojuista omien mieltymysten mukaan.

Augustiner Braustueberlista takaisin tullessa kannattaa ottaa suunnaksi Modernin taiteen museo, jonne vie kaupungin yläpuolella kulkeva, hiean epäilyttävän oloinen kävelypolku. Polku ei opasteilla koreile, mutta sen varrelta avautuu kuvaukselliset näkymät kaupungin yli.

Salzburgin_linna

Salzburgin linnaa ei koskaan menetetty taistelussa. Se antautui kerran ilman taistelua, Napoleonille.

Salzburg

Taloja Salzburgin vanhassakaupungissa.

Augustiner Braustueberl_hall

Lounasta Augustiner Braustueberl -ravintolassa.

Augustiner_Braustueberl_Salzburg

Mozartin_koti

Mozartin kotitalolla kävi kuhina.

Salzburg_kävelytie

Hieman epäilyttävältä kävelytieltä mäenrinteestä avautui upeat näkymät Salzburgin yli.

Ruoka oli tietysti olennainen osa lomaa. Perinteiset ruoat, kuten schnitzelit, wurstit, fonduet ja käse spätzle, paikallinen macaroni&cheese, olivat parasta antia. Toki kaikenlaisia aterioita take away -pitsasta kiinalaiseen oli saatavilla pienestäkin kylästä.

fondue

Fondue maistui Saalbachin puolella Viva-ravintolassa, niin juusto- kuin lihaversiona. Jos pudotti ruokaa juustoon, seurasi perinteen mukainen rangaistus: naisilla suudelma vieruskaverille (onneksi sattui oma reissumies viereen), ja miehillä kierros juomaa kaikille.

Kevyt uuniperuna lounaaksi.

Kevyt uuniperuna lounaaksi.

käse spätzle

Juustomakaronilaatikko, käse spätzle, höystettynä kuivatulla sipulilla ja harvinaisen suurella salaatilla.

Paluumatkalla kohti Münchenin lentokenttää aikaa oli sen verran reippaasti, että hakeuduimme pois moottoritieltä lounaspaikkaa etsien. Bongasimme aivan Muüchenin lentokentän kupeesta sympaattisen pienen Erdingin kaupungin. Oluestaan kuulusta kaupungista löysimme tunnelmallisen vanhan hotellin ja ravintolan Erdinger Weissbräun. Hotellin ravintolan edessä ruokapaikkaa aprikoidessamme paikallinen mies huikkasi, että täällä on paras kokki, ja kaupungin paras ruoka. Eikä mies narrannut! Erinomainen pit stop, jos kaipaa ennen lentoa muuta kuin lentokenttäruokaa.

Erdingin kylä oli loistava välipysäkki matkalla Münchenin lentokentälle.

Erdingin kylä oli loistava välipysäkki matkalla Münchenin lentokentälle.

erding_ravintola erding_tori

Kokonaisuudessaan alppimatkasta jäi hyvin positiivinen maku, vaikka ilmojen herra ei ollutkaan puolellamme. Olisi kiva jossain vaiheessa nähdä eroavatko esimerkiksi Italian tai Sveitsin alpit Itävallan alpeista, ja miten Espanjan vuoristo eroaa Keski-Euroopan kollegastaan. Eli jossain vaiheessa nähdään taas, mahtavat vuoret!